Sadan kilometrin mittainen haave

Omatoimiultra Elinan tapaan (Hetta–Pallas–Peurakaltio)

Kirjoitukseni kertoo siitä, mitä poikkeuksellinen koronakevät sai aikaan kohdallani, kun monet juoksutapahtumat peruuntuivat. Kun Joensuu Run (puolimaraton), Rovaniemi Jukola (Venlojen viesti) sekä Nuts Pallas (105 kilometriä) nivoutuivat omatoimijuoksuksi, eräänlaiseksi korona-ajan ultraharrastamisen metamorfoosiksi.

Kesäloman varovaisiin suunnitelmiin kuului perheen reissu Lappiin samalla, kun koronavirus vaati elämään päivän kerrallaan. Kun matkaan pääsy vaikutti mahdolliselta, alkoi haave pohjoisen omatoimisesta ultrajuoksusta saada suunnitelmia aikaan. Juoksu alkaisi Hetasta, kulkisin Pallaksen kautta kohti Äkäslompoloa ja tavoittelisin sadan kilometrin matkaa.

Suunnitelma vei myös uuden äärelle: Entä jos taivaltaisin ylipitkän ultramatkan yksin? Jos tekisin retken, jota kukaan muu ei tee valmiiksi.

Ultraitsetunto

Ajattelen niin, että on syytä tehdä töitä juoksun eteen, jotta voi nauttia matkasta. Tällä kaavalla olen saanut hurjasti oppia ja olen kasvattanut itseluottamusta ultrajuoksun suhteen. Kun rakentaa pohjia, sitä oppii tuntemaan esimerkiksi, mitä kroppa ottaa vastaan ja kuinka se palautuu. Silti voi kohdata esteitä, jopa ylittämättömiä, mutta toistaiseksi olen hurjan kiitollinen siitä huipusta, jolle olen saanut kavuta, kaikkine ylä- ja alamäkineen.

Ultrapainotteiset tapahtumat parilta viime vuodelta:

2017 • Nuts Karhunkierros 82 km • Lost In Kainuu, 2 vrk seikkailukisa • Nuts Vaarojen Maraton 87 km

2018 • Nuts Ylläs-Pallas 134 km • Lost In Kainuu, 1vrk seikkailukisa

2019 • Nuts Karhunkierros 55 km • Himos Extreme 58 km • Vaarojen Maraton 130 km DNF (did not finish)

Kuva Poppis Suomela, Nuts Pallas 2018 

Viimeiseen kahteen vuoteen on sisältynyt myös lyhyempien matkojen juoksustartteja sekä muutama ylipitkä lenkki (40–60 kilometriä). Olen kasvattanut peruskestävyysalueen treenimäärää pyöräilemällä työmatkoja aiempaa useammin. Kuluneen vuoden aikana olen seurannut juoksukestävyyden kehittymistä muutaman sadan kilometrin juoksuviikon kautta.

Kun toukokuun viimeisenä viikonloppuna juoksin ystävien kanssa Salamajärven kansallispuiston Hirvaan kierroksella reilut viisikymmentä kilometriä, tein päätöksen suunnittelemaani omatoimiultraan liittyen: kyllä se menee, kyllä minä pärjäisin. Ja ystäväni olivat samaa mieltä. Kiitos tuesta Team Tosikot!

Tilasin kartan.

Valmistautuminen

Koska kyseessä oli suosittu vaellusreitti, uskoin, että poluilla kulkisi samaan aikaan muitakin, joilta voisin tarvittaessa pyytää apua. Majoja löytyisi myös suojapaikaksi ja puroissa virtaisi juomakelpoista vettä. Varautuisin kantamaan mukanani normaalia enemmän energiaa. Lisäksi sain herkullisen ajatuksen: Mitä jos huoltopisteenä olisi Pallaksen hotellin aamupalabuffet?

Kun rajoituksia alettiin asteittain purkaa, otin selvää vaihtoehdoista lähtöpisteeseen siirtymiselle: hain linja-autoaikataulut ja pyysin tarjoukset kuljetus- ja autonsiirtopalveluista. Lisäksi liityin Facebookin kautta erilaisiin ryhmiin, jotta voin selvitellä kimppakyytien mahdollisuuksia sitten, kun lähtöpäiväni on tiedossa.

Päätökset

Koillismaalla vierailun jälkeen jatkoin tyttären ja hänen ystävänsä kanssa mökille Äkäslompoloon, jossa käänsin ajatukset juoksuuni. Oli aika tehdä päätöksiä aikataulujen suhteen. Koska kyseessä ei ollut kilpailu, olin asettanut muutaman päivän joustovaran juoksun aloittamiselle. Sääennuste aiheutti kuitenkin huolta, sillä luvassa olisi sadetta ja muutaman päivän päästä myös ukkosta. Pelkään ukkosta.

Säätiedotteet vaikuttivat nopeasti suunnitelmiini ja lopulta aikaistin lähtöä usealla päivällä, suoraan seuraavaan iltaan. Päätin myös sen, että sata kilometriä olisi riittävä matka sekä sen päälle kertyvät kilometrit, kun hakeudun autoteiden läheisyyteen. En ollut täysin varma, mihin kohtaan matka tarkemmin tai edes suurin piirtein päättyisi. En ryhtynyt asiaan tarkemmin määrittelemään. Pallaksen jälkeen löytyisi useita mahdollisuuksia reitiltä poistumiseen.

Tässä juoksussa minulla oli ainoastaan yksi ajallinen haaste matkassani ja siitä johtuen ajoitin starttini alkuyöhön. Reilun viidenkymmenen kilometrin päässä oleva huoltopisteeni olisi avoinna kello 7–10.

Aika lähteä

Kello lähestyi yhtätoista, kun saavuin Hetta–Pallas-vaellusreitin lähtöpisteeseen. Siellä yksin seisoessani, juoksuliivi täyteen pakattuna, toivoin, että kaikki olennainen olisi mukana. Takana oli Hettaan saatellut automatka sekä reitin lähtöpisteeseen vienyt venekuljetus. Venematkalla painoin mieleeni sateen jälkeen tyyntyneen Ounasjärven pinnan. Maisema näyttäytyi sinertävän harmaana ja tunsin illan mukanaan tuoman koleuden. Tämä hetki jäisi mieleeni, sillä enää en kääntyisi takaisin.

Venekyyti päättyi astuessani laiturille ja kun loittoneva moottorin ääni vaimeni kokonaan, alkoi minun lähtölaskentani. Vilkaisin vielä kerran karttaa, ennen kuin taittelin sen juoksuliivin rintataskuun. Riisuin venematkalle pukemani takin, hanskat sekä buffin, käynnistin sykemittarin ja lähdin matkaan. Olin ylittänyt lähtöviivan.

Lähtöpiste

Matkan alussa keskityin hakemaan tasaista vauhtia. Silmäilin ympäristöäni ja kuulostelin samalla hengitystäni. Metsä oli märkä ja ilma tuntui hiostavalta illan sateiden jäljiltä. Ennusteiden mukaan yö olisi kohtuullisen lämmin, viilenisi ainoastaan 15 asteeseen. Olin saanut heti alkumetreiltä seurakseni itikoita. En kuitenkaan välittänyt niistä. Usein ensimmäiset 7–8 kilometriä ovat kohdallani hieman tahmeita, niin kävi myös nyt. Matka kuitenkin eteni – muistuttelin itseäni – ja odotin sopivan rytmin löytymistä.

Niin matka alkoi, juoksemalla korkeilla tolpilla merkittyä reittiä eteenpäin. Reitti vei pikkuhiljaa ylöspäin, kunnes jossain kohtaa puuraja katosi ja eteeni avautui Pyhäkerolle nouseva polku. Se sai innostumaan, sillä tunturiin pääsyä olin odottanut. Kaivoin sauvat esiin ja lähdin huiputtamaan ensimmäistä keroa.

Jos alkuun näin maiseman kauas horisonttiin, niin pian astuin sankkaan sumuun. Eksymisen mahdollisuus alkoi nostaa huolena päätään. Olin yksin tuntureilla, missä oli liukastakin vielä, ei kenttiä, ei ketään – mitkä mahdollisuudet paniikin lietsontaan. Silmäilin vanhan vaellusreitin uria ja keskityin reittimerkin kohdalla hakemaan jo seuraavaa. Näiden onnistuneiden toistojen kautta matkan teko alkoi muuttua rennommaksi ja se eteni, jälleen.

Tästä oli tulossa mielenkiintoinen retki.

Matkalla

Korkeuksissa, kerojen väleissä ja huipuilla piti tuuli minulle äänekästä seuraa. Se puhalsi ajoittain voimakkaasti ja vaati pitämään kartasta tiukasti kiinni. Välillä sain keveitä sateita ylleni, vaikka isommin ne eivät kastelleet. Seuraa minulle pitivät myös porot, vislailevat kapustarinnat sekä karkuun pyrähtelevät riekot: "Anteeksi kun häiritsen, vielä näin yönselässä", ajattelin. Muuten oli hiljaista.

Useimmiten siinä 10–20 kilometrin kohdalla vahvistuu ajatus, että juoksu tulee onnistumaan. Kehittyy tunne, että näin voisin jatkaa vaikka kuinka kauan. Silloin alkumatkan jännitteet kaikkoavat ja juoksua ylläpitävät toiminnat vakiintuvat. Joskus mieli tyhjenee niin tehokkaasti, että kallon pohjalla pyörii ainoastaan 90-luvun sketsihokemia.

Pyrin syömään tasaisesti ja jälleen kerran energiageelit upposivat helpoiten. Niitä minulla oli mukana muutama kofeiinilla varustettuna ja useampi ilman. Söin geelejä kuitenkin harvemmin kuin kilpailutilanteessa. Lisäksi minulla oli matkassa vakiintunut energiasäkki, joka sisälsi lakritsataateleita, merisuolamanteleita sekä suklaalla päällystettyjä pähkinöitä. Banaani on kohdallani aina hyvä eväs ja hedelmät olisivat maistuneet varattua useammin.

Puolessa välissä Hetta–Pallas-reittiä söin myös yhden proteiinipatukan. Jos alkukesän helteillä kaverin eväistä testatut kuivalihat maistuivat todella hyvältä, niin nyt ne eivät uponneet. Proteiinin saannista en kuitenkaan ollut huolissani, sillä koin, että Pallaksen ruokahuoltoni tulisi paikkaamaan sen tarpeen.

Siosjoki

Kuljin reittiä reilun kymmenen kilometriä kerrallaan. Juoksu tuntuu etenevän helpommin, kun miettii kymmentä eikä sataa. Taukopaikoilla sain aina uuden mahdollisuuden täyttää juomarakkoani sekä syyn kauhoa purosta raikasta vettä. Sukkani olivat kastuneet heti alkumatkasta ja jossain kohtaa muistan kuunnelleeni niistä juoksun rytmissä kantautuvia vetisiä lätsähdyksiä. Todeta sain, ei ollut tungosta näillä tuntureilla yöaikaan. Oli reitillä ihmisiä, nukkumassa teltoissaan. Vaikka olin liikkeellä yksin, en kokenut olevani yksinäinen. Hiljaisuuskin oli omalla tavallaan tuuditteleva. Muistan kuinka välillä pysähdyin ja pyörähdin 360 astetta. Ihastelin ja liikutuin, kun taas välillä hymähdin todeten: ”On tämäkin tapa viettää kesälomaa.”

Auringon nousu

Kun hotellille oli matkaa enää muutama kilometri, muuttui reitti soratetuksi, helppokulkuiseksi baanaksi. Sain nauttia pitkästä alamäestä. Jalat olivat edelleen kunnossa ja niissä riitti vielä puhtia. Kello oli hieman yli seitsemän, kun saavuin hotellin pihaan. Iloitsin mahtavasta ajoituksesta, sillä aamupalan tarjoilu oli juuri alkanut ja minä olin nälkäinen.

Huoltopiste

Hotellilla suuntasin alkuun pesutiloihin siistiytymään, jotta aamupalalle meno ei tuntuisi vaivaannuttavalta. Riisuin märät sukat ja vaihdoin kuorisukat jalkaani. Poistin kenkien märät pohjalliset, koska kuorisukkani ovat normaaleja sukkia kookkaammat. Vaihdoin myös kostean paidan kevyeen tekniseen t-paitaan ja irtohihoihin, sillä tiesin, että orastava päivä tulisi olemaan lämmin. Tämä oli kyllä juoksuelämäni onnistunein vaatehuolto. Olo oli kuin olisi uudestaan aloittanut.

Aamupala oli vasta käynnistynyt ja ihmisiä oli paikalla vain muutama. Tarjontaa silmäillessäni järkeni sanoi: ”Ota puuroa.” Vaan minä otin munakasta, paistettuja sieniä, tomaatteja, piirakoita, juustoa, pekonia ja leikkeleitä. Tämä oli merkillistä, sillä syön todella harvoin possua. Lisäksi keräsin mukaani maustamatonta jogurttia, rahkaa sekä hedelmiä ja marjoja. Juomaksi kannoin pöytääni mehua, mustikkakeittoa sekä kahvia. Ja tämän kaiken vielä santsasin. Päätin luottaa siihen, että keho kertokoon, mitä se tarvitsee.

Kirjoittelin kuulumisia niin kotiväelle kuin juokseville ystävilleni. Tuntui mukavalta jakaa kokemuksia hetken aikaa. Totesin viesteissä, että taidan tällä kertaa saada Lapin elämykset kaikilla mahdollisilla mausteilla. Samalla havahduin siihen, että mittari näytti kuljetuksi matkaksi ainoastaan 40 kilometriä. Eikä! Kellon tietoja selatessani selvisi, että olin jossain vaiheessa katkaissut mittauksen. Reitin piti olla noin 55 kilometriä pitkä. Hain lisää kahvia ja tein päätöksen: olkoon kuljettu matka 50 kilometriä.

Aamiaisen jälkeen palasin wc-tiloihin täyttämään juomarakkoni ja valmistauduin jatkamaan matkaa. Yllätyin positiivisesti, sillä jalat eivät kangistuneet viipyilevän huollon seurauksena. Aamupalasta jäi hieman huono olo ja hetken harmittelin tekemiäni ruokavalintoja. Halusin käyttää kaiken energian hyödyksi ja tein päätöksen kävellä vähintään tunnin verran. Juostavaa polkua olisi ollut hyvin, mutta minä sauvakävelin. Reitti alkoi myös tarjoilla kosteaa vehreyttä sekä mutaisia polkuja ja kaiken tämän keskellä lymyilivät lukuisat itikat.

Tunnustuksia

Jatkuvasti itseäni läiskien minä kohtasin reissuni haastavimman osuuden. Asettamani seuraava etappi (Pallas–Rauhala) oli henkisesti aivan liian pitkä (22 kilometriä) ja tilanteeseen vaikutti myös kävelystä johtuva hitaampi tahti. Päivästä tulisi lämmin ja heti alkumatkasta minun oli riisuttava irtohihat. Ei mennyt kauaakaan, kun käsivarret olivat tapetuista itikan raadoista veriset. Manailin mielessäni, että kuinka täällä itikkaloukussa voi mistään nauttia.

Aloin viimein ottamaan juoksuaskeleita, vaikka ne tuntuivat hankalilta, kun piti raapia ja huitoa samaan aikaan. Totesin, että en vain pääse riittävän lujaa ja siitäkös oma surkeuteni suurentui. Muistin soimata itseäni myös siitä, etten ollut varustautunut paremmin itikoita vastaan.

En ole tainnut koskaan juosta ultraa ilman, että olisin ajatellut edes pienen hetken keskeyttämistä sekä lajin lopettamista. Tällä kertaa tummanpuhuva hetki koitti jossain 60–70 kilometrin välimaastossa. Aloin suunnitella keskeyttämistä Rauhalaan. Haaveilin myös ihmiskontaktista, jotta voisin pyytää itikkamyrkkyä. Sadattelin itikoita ja totesin, että nyt ymmärrän täysin, miksi porot hakeutuvat teille.

Synkkä oli silloin hetki, kun taitoin matkaani. Vaan ennen Lommoltunturia, tietä ylittäessäni, seisoi mies parkkipaikalla auton vieressä. Kysyin olisiko mahdollista saada itikkamyrkkyä ja minua onnisti. Juoksuni herätti kiinnostusta ja juteltuamme tovin jatkoin kiitollisena matkaa. Sain myrkystä helpotusta, ainakin hetkeksi, sillä olin taatusti melkoinen itikkamagneetti hikoillessani päivän lämmössä, vähissä vaatteissa. Kuitenkin jälkikäteen tuumiessani, se oli ehkä mielelle varsin hyvä välietappi se, että matka katkesi hetkeksi.

Muutaman kerran sain hakea reittiä, sillä Pallakselta lähtiessä merkinnät olivat osin epämääräisemmät ja varmaankin väsymys vaikutti siihen, että varmistelin reittiä useaan kertaan. Toki kontrasti Hetta–Pallas-reitin kookkaisiin merkkeihin oli myös suuri. Tärkeintä oli, että jossain kohtaa olin ohittanut Rauhalan ja että olin unohtanut hassut ajatukset keskeytykseen liittyen.

Vesipiste

Olin saanut juoksun rytmistä uudelleen kiinni ja synkät ajatukset jäivät laskeutuessa uusille kuruille sekä noustessa seuraaville keroille. Ja hyvähän täällä oli olla: jalat olivat kunnossa, väsymyksen kanssa pärjäsi, puroista saattoi edelleen juoda ja puut olivat täynnä naavaa. Reitti alkoi tarjoilla lumoavan kaunista vanhaa puustoa, mikä toi uutta mielenkiintoa matkan taittamiselle. Hopeiset puut saivat mielikuvituksen liikkeelle, sillä matkalla näin peikkoja, lohikäärmeen, tanssivan parin sekä mättäällä makaavan metsurin. Samalla maaginen sadan kilometrin raja lähestyi ja kuljin edelleen juoksuaskelin.

Finisher

Äkäskerolle kiivetessä sain huomata, että taitettu matka oli alkanut kangistamaan jalkojani. Nousu vaati aiempaa rauhallisemman tahdin ja askel kerrallaan nousin huipulle asti. Siellä ylhäällä yksin seisoessani, minä omin laen ja sen näkymät itselleni. Pyörittelin mielessäni kaikkea sitä tunteiden kirjoa, jonka olin alle vuorokaudessa ehtinyt käymään läpi. Muistelin pitkää hiljaista matkaa, joka olisi nyt päättymässä. Jossain kohtaa vilkaisin kelloa ja lähdin jatkamaan matkaa sekä keräämään kasaan puuttuvia kilometrejä.

Maalisuora

Peurakaltiota sivuava tie tarjosi minulle viimeisen maalisuoran. Kello lähestyi kuutta illalla, kun saavuin ultramatkani päätepisteeseen. Tien varresta soitin taksikyydin mökille ja esitin tyttärelle toiveen saunan lämmittämisestä. Seitsemän aikaan heitin jo vettä kiukaalle ja nostin palkinnoksi varatun lakka sourin ilmaan. Lisäksi huuhtelin mustaksi värjäytyneitä varpaitani ja iloitsin, että kaikki kynnet olivat tallella. Itikatkin olivat enää muisto vain, parantuvina pistoina iholla.

Matkaa kertyi 100–105 km • Aikaa kulutin kaikkinensa 19 h • Vertikaalimetrejä kertyi yli 2800 m

Jälkipuinti

Varusteet toimivat erinomaisesti ja testatuilla asusteilla oli vaivatonta juosta. Jalkoihin ei tullut rakkoja, eikä rakkakivetkään mitään rikkoneet. Irtohihat tarjosivat helpon tavan lämmön säätämiseen ja sateen väistyessä oli ilo pitää yllä nopeasti kuivuvia vaatteita. Lämmin kiitos varusteista La Sportiva Finland!

Ottaisinko uudelle reissulle itikkamyrkkyä? Saattaisin ottaa. Opettelenko sykemittarin käyttöä ennen seuraavaa ultraa? Ehdottomasti!

Mietin matkan aikana yhteisöllisyyttä, sellaista, mikä kaverin tai kaverien kanssa kulkiessa toteutuu, samoin kuin tapahtumien kautta. Omassa juoksukuplassa pääsin kokemaan pitkän hiljaisuuden aikaansaavan ajatustenvirran – ja virrattomuuden. Koen olevani yhtä juoksukokemusta rikkaampi ja uskon saaneeni lisää itseluottamusta näihin ultrahullutteluihini. Näin myös ensimmäisen ultraharhani, tavallaan. Kyllä, nämä ovat niitä kiikkustuolijuttuja.

Kuva Aapo Laiho, Nuts pallas 2018

Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva. - Haruki Murakami

Kirjoittaja Elina Virkkunen on La Sportiva Team Finlandin juoksija.